Hallinnollinen taakka, byrokratia, red tape. Rakkaalla kumppanilla on monta nimeä. Olemme tunteneet toisemme toden teolla vasta vuoden päivät, mutta yhteiselomme on ollut sitäkin tiiviimpää. Olen moneen otteeseen todennut, että vaihtoa edeltänyt vuosi oli yksi elämäni stressaavimmista. Siihen mahtui enemmän paperisotaa, kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Kaikki te Kelan kanssa kirjeenvaihtoa leikkivät voitte siis lopettaa marmatuksen; ennen vaihtovuotta Yhdysvalloissa (tai ilmeisesti myös Australiassa) ette tiedä mitä todellinen byrokratia on!

Vuosi taisi olla 2008 ja takana ylioppilasjuhlien jatkot, kun ensimmäisen kerran sanoin haluavani vaihtoon. Yhdysvaltoihin. En minnekään muualle. Hetki meni, ennen kuin oma opiskeluala löytyi, mutta ajatus vaihtovuodesta rapakon takana säilyi. Hetki meni myös yliopistossa ennen kuin lopulta sain kimmokkeen hakea. Odotus kannatti, sillä hakuprosessi oli mittava. Ensimmäisen tai toisen opiskeluvuoden käyttäminen paperisotaan olisi ollut itsemurha. Kolmannen vuoden akateeminen vapaus antoi aikaa. Ja sitä meni.

Olen vaihdossa vaihto-ohjelman kautta. Muita mahdollisuuksia ovat muun muassa koulujen välinen suora vaihto tai opiskelupaikan etsiminen itse. Vaihto-ohjelmia on lukemattomia. Osa toimii vain tietyissä maissa, toiset kaikkialla. Helsingin yliopisto lähettää Yhdysvaltoihin sekä suorana vaihtona että kolmen ohjelman kautta. Oman vaihto-ohjelmani on ISEP (International Student Exchange Programs). Alkutaipaleemme oli rosoinen, mutta nyt voidaan jo puhua rakkaussuhteesta. Toisin kuin koulujen välisessä suorassa vaihdossa, hoidin kaikki järjestelyni yliopistojen ISEP-koordinaattoreiden sekä ISEP:n omien työntekijöiden kanssa.

Hakuprosessi itsessään oli monen monituinen. Enimmäisessä vaiheessa haetaan hyväksyntää omalta yliopistolta, tämän hyväksynnän kanssa uutta hyväksyntää itse vaihto-ohjelmalta, kouluja ja kursseja valitaan useampaan otteeseen, kurssivalintoja hyväksytetään omalla laitoksella, valitut koulut valitaan uudelleen aiempien valintojen jättäydyttyä pois koko ohjelmasta ja jossain välissä pitäisi muistaa mennä konsulaattiinkin. Sähköpostiviestintä koordinaattoreiden kanssa oli kiivasta alusta loppuun. Ja jos ne jostain täällä rapakon toisella puolella tykkää, niin fyysisyydestä. Ei skannereita, ei online-hakemuksia. Summa summarum, yli 100 sivun verran mustaa valkoisella seilasi Atlantin yli koko prosessin aikana. Ja ihan vaan koska pystyvät, amerikkalaisten käyttämät arkkikoot ovat jotain aivan muuta. Ihan vaan, jotta eivät mahtuisi normaaliin kansioon nätisti NORMAALIEN papreiden kanssa.

Vaikka jännitysmomentteja matkan varrelle mahtui moniakin, oli vaihtoon pääseminen aika varmaa kotiyliopiston hyväksynnän jälkeen. Helsingin yliopisto ei kuulkaatte yritäkään ehdottaa vaihto-ohjelmille mitään priimaa vähäisempää, joten hylkäävä päätös vaihto-ohjelman puolesta olisi ollut historiallista. Kuten usein, lopussa kiitos seisoi. Tänne päästiin ja täällä ollaan. Ja nätisti ollaankin oltu. Tykkään ajatella, että koska koko viime vuosi oli yhtä perkelettä, täällä olemustaminen on ollut helpompaa. Vuokrista ei tarvitse huolehtia, kurssit odottivat käyjäänsä. Byrokratian suhteen tällä puolen rapakkoa on siis ollut huomattavasti helpompaa. Toivottavasti suunta säilyy samana.

Ja hei, te tulevat vaihtoon hakijat, se viisumin saaminen on aika läpihuutojuttu, vaikka siitä jos jonkinmoista kauhutarinaa interwebsin syrjäkujilla liikkuukin. Hakemus toki on jälleen pitkähkön puoleinen, mutta itse viisumihaastattelua ei kannata pelätä. 15 minuuttia, kaksi kysymystä, hyväksytty viisumihakemus. No worries, siis!