Näköjään kuukausi vierähtää aikas nopsaa. Ja meitsihän lupas kirjottaa aina pyykkipäivänä. Nojo, pyykkejä on pesty, mutta kirjoituksia ei ole syntynyt. Takaraivossa on tykyttänyt sellainen ajatus, että ehkä pitää ensin elää, ennen kuin voi siitä elämisestä kirjoittaa. Tänään asiaa kodista.

University Village, "The Ghetto", koti.

Matka kodolta kirjastoon ja luentosaleihin: 3 minuuttia.

University of Nebraska at Omaha ylpeilee kampuksellaan. Ja kyllähän se komea on. Istutuksia on joka nurkalla. Kaikki taivaalta tuleva vesi kerätään talteen ja käytetään kasteluun, sillä vesipula Nebraskassa, kuten koko Keskilännessä, on ilmeinen. Kasvit ovat paikallisia, kuivuuteen sopeutuneita. Viikki, ota oppia.

Meitsi diggaa suuresti siitä, kuinka yliopisto on kasvivalinnoissaan kiinnittänyt huomiota väreihin. Tutut kulmat tervehtivät talven tuloa väriloistollaan.

Yliopisto jakautuu kahteen kampukseen: pohjoiseen ja eteläiseen. Pohjoisessa harjoitetaan perinteisiä tieteitä, etelä on lähes kokonaan omistettu yliopiston ylpeydenaiheelle; kauppatieteille.

Kampusten välillä kulkee non-stop shuttle-bussi aamusta iltaan. Tällä kuljetaan myös kauppaan.

Ensimmäistä kertaa University Villagen soluasunto tuntui kodilta noin kuukauden asumisen jälkeen. Ei tarvittu kuin päiväretki pois kaupungista, ja olin valmis palaamaan kotiin.

Voi sanoa, että ollaan erittäin etuoikeutettuja soluasustajia. Tällä puolella isoa merta privaattihuoneet ovat erittäin harvinaisia. Oma huone on varmasti tärkein yksittäinen syy siihen, että sopeutuminen on ollut niin helppoa. Monesti tämän kokoinen huone jaettaisiin toisen jampan kanssa. Vaatisi kyllä allekirjoittaneelta aika paljon siedätystä semmoinen.

Saapuessani tyhjään kampusasuntolaan, ensimmäinen huudahdus taisi olla, että perkules, täähän on hotelli. Monet valittavat kylämme asunnoista, sillä yliopiston muut, vuokraltaan kalliimmat asuntolat ovat varustelultaan parempia ja tilavampia. Useita HOAS:n ja Otaniemen kämppiä nähneenä tämä kelpaa kuulkaatte mainiosti. Vielä jos saisi ne hotelliin kuuluvat siivoojat. Ja jonkun, joka kertoisi pojille miten kierrätetään. Vaikka kierrätys onkin täällä vielä aika lapsen kengissä, on se tehty erittäin helpoksi. Kaikki kierrätettävät materiaalit voi mättää samaan kierrätyskonttiin. Ei siis tarvitse alkaa erottelemaan metalleja ja kartonkeja. Mutta ei, liian vaikeaa on sekin. Kaikki nätisti vaan samaan sekajätteeseen, vaikka Saarenpää kuinka yrittäisi hippeillä.

Koska suomalainen ei ole suomalainen, ellei hieman valita, niin meitsi vois kyllä hieman viilata tätä kampusasuntolan turvallisuusprotokollaa. Koska kyseessä on kuiva kampus, ei myöskään kampusasuntoloissa sallita mikäänlaisia päihdyttäviä aineita. Kalja Gilmoren tyttöjen kylkeen on siis no no. Sopii niin nätisti kristillisten nebraskalaisten kieltolakimoraaliin. Monet tietysti rikkovat sääntöjä, mutta koska ratsioita tehdään, ei se liene kannattavaa. Jenkkitapaan alkoholia yleisempää on tietysti kannabis, jota löytyykin jos joka toisesta luukusta. Pösilöt tietysti polttavat sisällä, ja koska asuntojen ilmanvaihdot ovat yhteydessä toisiinsa, leijailee pilven sulotuoksu aika haipakkaa RA:n (resident assistant, asuntolavastaava) tarkkaavaiseen nenävärkkiin. Pienikin epäily - koko kämppä syynätään. Näinhän meillä kävi heti ensimmäisillä viikoilla. Yllä komeilevat poikien sakot.

Kampuksen turvallisuus on muutoinkin huipussaan, joka aluksi nauratti vapauteen tottunutta eurooppalaista. Ei se vaatinut kuin yhden kilpajuoksun pimeässä puistossa aseistettujen ystävien kanssa, ja eurooppalainen oppi arvostamaan 24h päivystävää kampuspoliisia ja yllä olevasta kuvasta löytyvää sinistä puhelinta. Eihän siitä muistutettu kuin sen seitsemän kertaa, ettei pimeällä kukaan kulje yksin yliopistoalueen ulkopuolella. Puhelimia on ripoteltu ympäri kampusta, ja nappia painamalla alkavat ne ulista ja tallentaa videokuvaa koko alueelta. Puhelinyhteys kampuspoliisiin pysyy yllä siihen asti, kunnes joku tulee avustamaan. Ovat muuten käteviä. Rikollisetkin selvästi tietävät olla tulemasta videokuvan alueelle, joten jos sinisen puhelimen löytää, on suhteellisen turvassa. Vaikka Omahaa pidetään suhteellisen turvallisena kaupunkina, mahtuu jokaiseen suurempaan Jenkkikaupunkiin väkivaltaa. Jengejä löytyy, jokaisella on oikeus aseeseen.

Päiväsaikaan pahamaineinen puisto näyttää kauniimman puolensa. Elmwood Park toimii kulkuväylänä pohjois- ja eteläkampusten välillä, ja on täynnä satoja vuosia vanhoja puita, jotka näin syksyisin eivät kalpene Suomenkaan ruskalle. Puistossa on myös golfkenttä, jossa koulun kermapeput käyvät vapaa-aikanaan puttailemassa. Puistossa järjestetään koulun järjestöjen taholta piknikkejä, peli-iltoja ja ulkoilmaelokuvailtoja. Koska puisto ei kuulu yliopistolle, se on myös suosittu pussikalja- ja pössyttelypaikka.

University Villagen klubitalo, josta myös inspiraation tyyssijana tunnettu pesutupakin löytyy. Täällä asuntolatoimikunta järjestää illanistujaisia, elokuvailtoja ja muita tapahtumia. Klubitalo toimii myös postitoimistona, jossa ne kaikki sankoin joukoin Suomesta saapuneet tuliaiset odottavat hakijaansa.

Orientaatioviikko oli, meni ja on ollut mennyttä jo pitkään. Alla kuvia siitä, miltä alku näytti. Kulttuurishokkia käsitelleeltä luennolta opitut shokin vaiheet kuherruskuukaudesta negatiiviseen vaiheeseen on koettu. Nyt ollaan jo kotona.

 

Ilmaispaitoja ja muuta krääsää tulee joka tuutista. Tämä päällä pitää kuulemma poseerata jossain idyllisessä suomalaisessa maisemassa ja lähettää kuva takaisin ravintolanpitäjälle. Tulevan kesän suopotkupalloturnaus tarpeeksi suomalaista?

 

Ilmainen lounas oli tarjolla joka päivä. Jonotusta vastaan. Usein tarjolla tuttua BBQ:ta (hampurilaisia ja mac'n'cheeseä).

 

Joissain asioissa maailman mahtimaa on selvästi muita jäljessä. Puhelinliittymät ovat todella kalliita, palkit puhelimessa usein nollassa ja netin käyttö rajattua. Kaupoissa ihmiset maksavat edelleen shekeillä. Nettipankit ovat uusinta uutta ja siellä maksaakseen tulee tietää vastaanottajan kotiosoite.

 

Vierailu yhdeksi maailman parhaaksi eläintarhaksi ränkätyssä Henry Doorly Zoossa oli eläintarhassa työskennelleen allekirjoittaneen eniten orientaatioviikolta odottamia hetkiä.

 

Näyttelyt olivat tuttuun jenkkityyliin isoja, upeita ja mielikuvituksellisia. Yllä kaljurottien yhteiskunta!

 

Eläintarhan lippulaivalla, maailman suurimmalla sisäaavikolla, tuntui lähinnä lypsylehmältä. Yhdessä jonossa mentiin, samat kuvat otettiin.

 

Vaikka eläintarha upea kokemus olikin, uudelleen sinne tuskin tulee eksyttyä. Vaikka tarha tekeekin paljon suojelutyötä, monessa kohtaa mentiin ihmisten ehdoilla. Monet aitaukset olivat aivan liian pieniä - vain jotta asukit nähtäisiin varmasti. Jenkit onnistuvat myös aina uudelleen yllättämään haluttomuudellaan kävellä. Tarhassa kiertävään junaan jonotettiin sama matka, joka junalla haluttiin kulkea. Puoli tuntia odotusta muutaman minuutin kyydistä. Kannattaa.

 

Orientaativiikko oli täynnä luentoja käytännöistä, byrokratiasta, koulunkäynnistä ja arkipäivän elämästä. Viisumiasioita, turvallisuusprotokollia, retkiä pankkiin. Kuivan kampuksen iltaohjelmiin kuului BBQ:ta, yhteisleikkejä, elokuvia ja aikaisia yöunia. Erasmus-vaihtoja todistaneen mielikuvissa viilettäneet kostean villit illat loistivat ohjelmassa poissaolollaan. Kuvassa tytöille jaetut raiskauspillit.

 

Suihku päivittäin, sillä hajusi loukkaa amerikkalaisia! Hampaidenharjaus on myös pop. Muistakaa, että vaatteet pestään jokaisen käyttökerran jälkeen!

 

Koska todellinen iltaohjelma puuttui, sitä piti keksiä itse. Dowtown tulikin tutuksi.

 

Yksi Omahan suurista nähtävyyksistä: Bob Kerrey Pedestrian Bridge. Samalla seisomalla kaksi osavaltiota.

 

Kosteampia illanviettoja.

 

Vesileikkejä.

 

Hunajakaljaa helteeseen.

 

Ensimmäiset veljeskunta-pirskeet, BBQ:ta ja talokierroksia. Hulppeat oltavat pojilla. Useat vastaavanlaiset tapahtumat ovat kuivia, sillä alkoholilaki on tiukka. Puolet nuorista ei juo. Yksikin alaikäinen kosteissa bakkanaaleissa, kaikki kusessa. Veljeskuntien tärkein tehtävä onkin luoda kontakteja ja nostattaa yhteishenkeä. Näillä pojilla koulun korkein yhteiskeskiarvo.

 

Kolmen dollarin elokuvia cocktaileilla ja ruokatarjoilulla saliin.

 

Ilmaiskrääsän jakotilaisuus ja tutuksi tullut BBQ.

 

Yliopiston tervetulotilaisuus palautti takaisin lukioaikoihin. Koulun oma kannatuslaulu ja maskotti, cheerleaderit, marching band - asioita, joita viileän akateemisista eurooppalaisista yliopistoista ei tule löytämään.

 

Itävaltalaisten lempipaikassa, pihviravintola Longhornissa. Kuivaa lohta, maistuvaa paikallista olutta.

 

Periamerikkalaisia keltaisia busseja.

 

Ja kesytettyjä buffaloita.

 

Ja yllätysvoitto! Some on täällä se juttu. Kaikesta pitää tykätä. Tällä kertaa oppilaskunnan facebook-sivusta tykkääminen poiki koulun logoin varustetun collegepaidan, juomapullon sekä rahaa yliopiston kirjakauppaan!

 

Hallinnollinen taakka, byrokratia, red tape. Rakkaalla kumppanilla on monta nimeä. Olemme tunteneet toisemme toden teolla vasta vuoden päivät, mutta yhteiselomme on ollut sitäkin tiiviimpää. Olen moneen otteeseen todennut, että vaihtoa edeltänyt vuosi oli yksi elämäni stressaavimmista. Siihen mahtui enemmän paperisotaa, kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Kaikki te Kelan kanssa kirjeenvaihtoa leikkivät voitte siis lopettaa marmatuksen; ennen vaihtovuotta Yhdysvalloissa (tai ilmeisesti myös Australiassa) ette tiedä mitä todellinen byrokratia on!

Vuosi taisi olla 2008 ja takana ylioppilasjuhlien jatkot, kun ensimmäisen kerran sanoin haluavani vaihtoon. Yhdysvaltoihin. En minnekään muualle. Hetki meni, ennen kuin oma opiskeluala löytyi, mutta ajatus vaihtovuodesta rapakon takana säilyi. Hetki meni myös yliopistossa ennen kuin lopulta sain kimmokkeen hakea. Odotus kannatti, sillä hakuprosessi oli mittava. Ensimmäisen tai toisen opiskeluvuoden käyttäminen paperisotaan olisi ollut itsemurha. Kolmannen vuoden akateeminen vapaus antoi aikaa. Ja sitä meni.

Olen vaihdossa vaihto-ohjelman kautta. Muita mahdollisuuksia ovat muun muassa koulujen välinen suora vaihto tai opiskelupaikan etsiminen itse. Vaihto-ohjelmia on lukemattomia. Osa toimii vain tietyissä maissa, toiset kaikkialla. Helsingin yliopisto lähettää Yhdysvaltoihin sekä suorana vaihtona että kolmen ohjelman kautta. Oman vaihto-ohjelmani on ISEP (International Student Exchange Programs). Alkutaipaleemme oli rosoinen, mutta nyt voidaan jo puhua rakkaussuhteesta. Toisin kuin koulujen välisessä suorassa vaihdossa, hoidin kaikki järjestelyni yliopistojen ISEP-koordinaattoreiden sekä ISEP:n omien työntekijöiden kanssa.

Hakuprosessi itsessään oli monen monituinen. Enimmäisessä vaiheessa haetaan hyväksyntää omalta yliopistolta, tämän hyväksynnän kanssa uutta hyväksyntää itse vaihto-ohjelmalta, kouluja ja kursseja valitaan useampaan otteeseen, kurssivalintoja hyväksytetään omalla laitoksella, valitut koulut valitaan uudelleen aiempien valintojen jättäydyttyä pois koko ohjelmasta ja jossain välissä pitäisi muistaa mennä konsulaattiinkin. Sähköpostiviestintä koordinaattoreiden kanssa oli kiivasta alusta loppuun. Ja jos ne jostain täällä rapakon toisella puolella tykkää, niin fyysisyydestä. Ei skannereita, ei online-hakemuksia. Summa summarum, yli 100 sivun verran mustaa valkoisella seilasi Atlantin yli koko prosessin aikana. Ja ihan vaan koska pystyvät, amerikkalaisten käyttämät arkkikoot ovat jotain aivan muuta. Ihan vaan, jotta eivät mahtuisi normaaliin kansioon nätisti NORMAALIEN papreiden kanssa.

Vaikka jännitysmomentteja matkan varrelle mahtui moniakin, oli vaihtoon pääseminen aika varmaa kotiyliopiston hyväksynnän jälkeen. Helsingin yliopisto ei kuulkaatte yritäkään ehdottaa vaihto-ohjelmille mitään priimaa vähäisempää, joten hylkäävä päätös vaihto-ohjelman puolesta olisi ollut historiallista. Kuten usein, lopussa kiitos seisoi. Tänne päästiin ja täällä ollaan. Ja nätisti ollaankin oltu. Tykkään ajatella, että koska koko viime vuosi oli yhtä perkelettä, täällä olemustaminen on ollut helpompaa. Vuokrista ei tarvitse huolehtia, kurssit odottivat käyjäänsä. Byrokratian suhteen tällä puolen rapakkoa on siis ollut huomattavasti helpompaa. Toivottavasti suunta säilyy samana.

 

 

Ja hei, te tulevat vaihtoon hakijat, se viisumin saaminen on aika läpihuutojuttu, vaikka siitä jos jonkinmoista kauhutarinaa interwebsin syrjäkujilla liikkuukin. Hakemus toki on jälleen pitkähkön puoleinen, mutta itse viisumihaastattelua ei kannata pelätä. 15 minuuttia, kaksi kysymystä, hyväksytty viisumihakemus. No worries, siis!

Uusi kotikaupunkini on siis Omaha, Nebraskan suurin kaupunki ja "Keskilännen sydän". Tulomatka suhteellisen pitkine vaihtoaikoineen vaikutti säästettyjen dollarien suhteen parhaalta idealta ikinä, mutta osoittautui aivan muuksi. Odotan innolla, kuinka aika kultaa yön J. F. Kennedyn lattialla ja reilun vuorokauden pääkaupunki Washingtonin Bio3:sen kerhohuoneen kokoisella lentokentällä. Washingtonin 10 celsiusasteeseen sekä sateeseen talvitakilla ja kaulahuivilla varustautunut matkalainen oli suhteellisen helpottunut saapuessaan Omahan piskuiselle kentälle 40 asteen paahteeseen, jossa vastassa odotti omalla, ääkköset menettäneellä sukunimelläni vasrustettu tervetulokyltti. Reilulla 400 000 asukkaallaan (metropolialueella yli miljoona) Omaha ohittaa osavaltion pääkaupungin Lincolnin. Kaupungin nimi on peräisin aluetta historiallisesti asuttaneilta Omaha-heimon intiaaneilta, ja se tarkoittaa yläjuoksua ja sen asukkaita. Blogin nimessäkin mainittu lempinimi, "Gateway to the West", on peräisin 1800-luvulta, jolloin Omaha toimi keskisen sijaintinsa ansiosta eräänlaisena Yhdysvaltain logistisena keskuksena, jonka läpi idästä länteen kurottaneet rautatiet kulkivat. Näiden rautateiden ansiosta alue teollistui, ja tänä päivänä Omahassa päämajaansa pitää viisi Fortune 500 -yritystä ("Fortune-talouslehden vuosittain julkaisema luettelo yhdysvaltalaisista julkisista yhtiöistä järjestettynä liikevaihdon mukaiseen suuruusjärjestykseen"). Biologille yksikään näistä ei tietysti kertonut aluksi mitään, mutta nyt kyseisten yritysten logoja on alkanut bongailemaan sieltä sun täältä. Vaikka Omaha ei väkiluvullaan komeilekaan Yhdysvaltain suurimpien listalla, kokoa siltä kuitenkin löytyy. Pääkatu Dodge street jatkuu läpi kaupungin ja jo pelkästään sitä kulkemalla saa kulutettua tunnin jos toisenkin. Omahaa voi perustellusti pitää hyvin perusamerikkalaisena kaupunkina, joka ulottaa lonkeronsa hyvin laajalle. Pieniä (tai "pieniä") asutuskeskittymiä on tasaisin väliajoin ja jokaisella kylällä on tietysti omat liikekeskuksensa ja halpahallinsa. Kuten lähes kaikki kaupungit, jotka eivät sijaitse itärannikolla, on myös Omaha rakennettu autojen varaan. Jalkakäytäviä toki on, ja niitä pitkin pääsee eteenpäin, mutta autoileva kanssakulkija on kuningas.

 

 

Ylläolevassa kuvassa risteävät kaksi kaupungin suurinta katua, 72nd sekä Dodge Street. Eurooppalaisen joukkomme kanssa olimme ainoita jaloin paikalle eksyneitä, eivätkä paikalliset säästelleet osoittavia sormiaan saati naurunpurskahduksiaan. Kuvassa komeilee kampusaluetta lähinnä oleva ostoskeskittymä, josta löytyvät tavaratalot, kirjakaupat sekä elektroniikkaliikkeet. Amerikkalaisten mukaan tämä CrossRoads-liikekeskus ei ole kävelyetäisyydellä, kertyyhän matkaa yliopiston porteilta kuitenkin reilu neljäsataa metriä. Tästä syystä keskuksen ja yliopiston välillä kulkee ilmainen shuttle-bussi. Moni opiskelija jättää autonsa päiväksi ostoskeskuksen jättimäiselle parkkialueelle (ei täällä muunlaisia olekaan), sillä yliopistoalueella parkkeeraamiseen tarvitaan lupa, joka ei ole halvimmasta päästä. Julkista liikennettä ei paikallisten mielestä ole olemassakaan, mutta jostain kumman syystä yliopiston opiskelijatoimikunta kuitenkin jakoi orientaatioviikolla syyslukukauden voimassa olevia ilmaisia bussikortteja. Paikallisia ei jakotilaisuudessa ollut paikalla ainuttakaan, sillä koko ikänsä autoilla kulkeneena heillä ei yksinkertaisesti ollut tietoakaan bussilinjojen olemassaolosta. Lausahdus "busseilla kulkevat vain vähemmistöt, köyhät ja narkkarit" näyttää useampien matkojen jälkeen pitävän paikkansa. Linja 2 vie kuitenkin kätevästi yliopiston juurelta sekä keskustan vanhaan kaupunkiin että alueen suurimpaan kauppakeskukseen. Muuta ei uusi ekspatriaatti kaipaakaan.

 

 

Seuraavissa postauksissa olisi tarkoitus valottaa ainakin vaihtovuotta edeltänyttä byrokratiapainajaista, orientaatioviikkoa, kampusaluetta ja opintoja, ruokakulttuuria sekä tapahtumia. Olkoon tästä edes pyykituokioni pyhitetyt blogaamiseen - ehkä näin saan muistoja talteen edes kerran viikkoon. Kuulemisiin!